Vuorenkilvet jaksavat vihertää. Ottavat kevään heti vastaan kun pääsevät lumen ja jään kahleista. Vuorenkilven elinvoimaa voi vain ihmetellä, juurtuu melkeinpä mihin vain. Näistäkin osan nostin käytävän toiselta puolen aronioitten alle. Olivat siellä unholassa aikansa, sitten kerran muistin poloiset, mutta olivat jo ehtineet työntää juurensa multaan ja terhakoina näyttivät elinvoimansa. Annoin olla ja raivasin niille valoa karsimalla aronioitten alalehdet sekä oksat.
Pidän noitten rimpuloitten rytmistä, olen pyrkinyt jättämään kaikkein suorimmat varret.
Noiden aronioitten juurelle on ilmestynyt mullan mukana tuliaisena koiso. Olen yrittänyt tuhota sitä monena kesänä, repinyt ja ryystänyt juuria maasta, mutta sieltä se aina nousee. Pitää kai sillekin periksi antaa ja mukautua. Toisaalta se on ihan hauska köynnös jossain toisessa paikassa, mutta ei pensaissa kiipeilessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti